Työnantajana 20 vuotta: eräs tarina
Julkaistu
Minusta tuli työnantaja virallisesti sillä sekunnilla, kun täytin 18. Olin toki sitä ennenkin suurimmaksi osaksi kouluttanut avustajani ja hoitanut työnjohdolliset tehtävät, koska avustaja oli töissä vain koulupäivän aikaan. Äiti hoiti paperityöt ja rekrytoinnin (kysyen toki mielipidettäni). Vapaa-ajan avustajia ei siihen aikaan juuri ollut, ja kotona viihtyvänä en sellaista oikein edes tajunnut kovasti kaivata. Olihan äiti aina saatavilla!
Lukio loppui, ja muutin parin sadan kilometrin päähän opiskelemaan. Ensimmäisen avustajan löysin kaupungin vammaispalvelun kautta. Muu apu tuli palvelutalon kautta, mutta tätä iloa ei kestänyt kauan. Olin liian itsenäinen avuntarpeeni määrittelemisessä, enkä esimerkiksi halunnut jatkuvasti odottaa tuntia päästäkseni vessaan. Päädyin kuukauden aikana etsimään uuden asunnon ja miettimään oman avustajajärjestelmän. Palkkasin neljä uutta avustajaa, ja kämppis teki yövuoroja vastineeksi vuokrasta.
Tuskin kovin moni 19-vuotias haaveilee olevansa yhtäkkiä kuuden henkilön työnantaja, kun on juuri muuttanut vieraalle paikkakunnalle ja aloittanut opiskelun yliopistossa. Työnantajana toimimisessa oli paljon opettelua. Miten tehdä vuorolistat ottaen huomioon oman aikatauluni, kaupungin korvaamaan tuntimäärän ja lain antamat rajoitteet? Miten kouluttaa avustajat, kun ei ole kokemusta edes yksin asumisesta? Mitä tehdä avustajan sairastuessa tai muun ongelman tullessa esiin? Päädyin Kynnys ry:n pikakurssille työnantajuudesta, ja tästä oli apua. Tiesin tämän jälkeen edes jotain siitä, mitä työnantajalta odotetaan.
Avustajani olivat onneksi nuoria (suurimmaksi osaksi itseänikin nuorempia!) ja mukautuvia. Opettelimme yhdessä toimintatapoja, eikä kaikki aina ehkä mennyt sääntöjen mukaan. Arki kuitenkin pyöri, ja kaikki saivat korvauksen työajastaan. Avustajia oli tässä vaiheessa aina viisi (ja kämppis) sekä liuta sijaisia. Parhaimmassa kuussa oli 12 henkeä töissä. Jostain syystä opintoni eivät aina edenneet nopeasti. Työnantajan velvollisuudet veivät aikaa ja energiaa.
Seuraavien vuosien aikana palkkasin usein opiskelijoita, koska he kaipasivat osa-aikatöitä, ja heitä oli paljon saatavilla. Avustajani olivat työtehtävistä johtuen pääosin naisia. Ensimmäinen ulkomaalainen avustaja tuli, ja sitten piti miettiä, miten kaikki selitetäänkään englanniksi. Se oli hyvä tapa harjoitella kieltä.
Tuntimääräni pysyi melko vakiona, paitsi parina kesänä väheni hieman, koska loma-aikaan tarvitsin kuulemma vähemmän tunteja. Silloin oli paljon kahden tunnin työvuoroja, ja opin aikatauluttamaan ruokailut ja vessakäynnit. Se ei ollut mukavaa aikaa kenellekään.
Jonkun vuoden päästä sain trakeostomian, ja sen myötä sain järjestettyä kunnon ympärivuorokautisen avustuksen. Suuri tuntimäärä helpotti työvuorojen suunnittelua, mutta toisaalta sairaslomat ja muut poissaolot nousivat isommaksi ongelmaksi. En saanut olla yksin paria minuuttia kauempaa, joten sijainen oli aina pakko löytää jostain. Vaikka olisin 40 asteen kuumeessa sairaalassa. Jotenkin kaikki aina järjestyi.
Muutin takaisin Helsinkiin, ja kaikki meni uusiksi. Eräs vanha avustajani suostui asumaan luonani kaksi viikkoa, jotta sain palkattua ja koulutettua uudet avustajat. Yksi keikkalaisena ollut muuttui vakiavustajaksi, ja hänen kauttaan löytyi pari muuta avustajaa, ja näiden kautta taas muutamia lisää vuosien aikana.
Avustajien löytäminen on osoittautunut Helsingissä välillä haasteelliseksi. Vaihtuvuus on myös ollut suurta, kun monet ovat olleet vain vuoron tai pari töissä. Toisaalta jotkut ovat olleet vuosiakin töissä, eräs jopa 11 vuotta. On myös ollut mukava seurata joidenkin avustajien kehitystä, vaikka he eivät olisikaan olleet jatkuvasti töissä. He ovat opiskelleet, asuneet ulkomailla ja perustaneet perheitä.
Uusi tilanne avustajien kanssa tuli eteen muuttaessani yhteen puolison kanssa. Piti miettiä kotitöiden jakautumista, ja miten selittää puolisoni rooli avustajieni suhteen. Hän saa neuvoa heitä, mutta olen tietenkin edelleen pomo. Puolisoni saattaa avustaa esimerkiksi, kun sijaista ei yksinkertaisesti saa. Pyrin kuitenkin olemaan edelleen itsenäinen yksikkö. Hoidan itseni avustajien avulla niin pitkälle kuin mahdollista. Avustajani saa palkkaa auttamisestani, puolisoni ei.
Työnantajana olen oppinut tarkemmaksi. Tiedän enemmän, mitä minulta odotetaan ja miten järjestelmä toimii. Osaan paremmin kouluttaa ja neuvoa, vaikka tässäkin tulee joskus huteja. Kaikkien kanssa ei voi aina olla samalla aallonpituudella. Vuosien aikana olen joutunut erottamaan vain yhden avustajan, ja yhden toisen työsuhde loppui koeaikana. Avustajat ovat lähteneet opiskelemaan tai paremmin palkattuihin töihin. Joskus he vain ovat huomanneet, että tämä työ ei ollut heitä varten.
Kiitos, että olette tehneet elämäni mahdolliseksi:
Aleksandra, Anita, Anna, Anne, Anne-Mari, Annika, Charlotte, Eeva, Elina, Elizabeth, Ella, Emmi, Hanna, Heini, Hilla, Ida, Janita, Jenni, Jenny, Johanna, Juho, Julie, Kaisa, Katja, Katri, Katriina, Krista, Kristiina, Laura, Leena, Lucy
ynnä muut yhteensä 110 avustajaa.
Venla Räty, Hetan varapuheenjohtaja